Sata kilometriä jääpuikkoja

On maaliskuinen aamu runsas kolme vuosikymmentä sitten. Napsin kuvia räystäälle yön aikana syntyneistä jääpuikoista. Miksi niiden pinta on aaltoileva? Paksummat ja ohuemmat kohdat vuorottelevat vajaan puolen sentin välein.

Selitys löytyi Weatherwise-lehdestä. Kun vesi valuu kasvavaa jääpuikkoa pitkin, kärjessä on ainakin osan aikaa tippa. Usein se putoaa, mutta joillekin tipoille ehtii muodostua jääkuori. Tippa jäätyy umpeen ja puikko pitenee. Valuva vesi virtaa vikkelämmin tipan kaulalla kuin sen keskikohdalla, jossa liikesuunta ei ole pystysuora. Tästä syystä uutta jäätä muodostuu kaulalle ohuemmalti kuin keskikohdalle ja puikon pinnan aaltomaisuus voimistuu.

Ryhdyin tarkkailemaan jääpuikkoja erilaisissa kasvuympäristöissä. Puikkoja syntyy virtaavan veden ääreen, aaltojen iskiessä rantaan, puihin ja pensaisiin, kallioleikkauksiin, katulamppuihin, pyykkinaruihin, piikkilankoihin… Myös muotojen moninaisuus osoittautuu huikeaksi.

Jääpuikkojen syntymekanismeja on monia. Niistä erikoisimpiin kuuluu puikkojen pursuaminen jonkin tukevan metallirakenteen, esimerkiksi putkimaisen porraskaiteen sisältä. Vesi on päässyt jotakin kautta putken sisään, toisessa kohtaa on pieni reikä tai halkeama. Kun vesi jäätyy, kaikki jää ei mahdu putken sisään vaan alkaa pursuta ulos kuin hammastahna tuubista. Tuloksena voi olla monen kierroksen pituinen spiraalimainen jääpuikko.

Kerran olin matkalla Helsingin keskustasta Viikkiin pitämään luentoa. Bussin ikkunasta huomasin, että Vantaanjoen kävelysillassa Vanhankaupunginkoskella roikkui satamäärin jopa kahden metrin pituisia jääpuikkoja. Marraskuisen tulvan jälkeen oli iskenyt reipas pakkanen, ja tuuli kuljetti pieniä vesipisaroita putouksesta siltaa kohti. Seuraavana päivänä olin paikalla kameran kanssa.

Vuosien varrella on kamera räpsähdellyt sen verran, että todennäköisesti olen kuvannut ainakin sata kilometriä jäisiä puikkoja. Tolkutonta ruutumäärää siihen ei silti ole tarvittu, koska jo yhdessä jäätyneessä vesiputouksessa voi puikkoja olla kilometri. Samalla kylläkin herää kysymys, milloin puikko lakkaa olemasta puikko ja muuttuu yhtenäiseksi jääverhoiluksi.

Joissakin puikkokuvissa tarvittiin mittakaava. Kolme sellaista istui välistä auton takapenkillä – Arniika, Aleksi ja Amiika. Aina ei mittakaava suhtautunut tärkeään tehtäväänsä kovin suurella innolla.

Joskus 1980-luvun puolivälissä kävelin puikkodiojeni kanssa TV:n luontotoimittajan pakeille. Siihen aikaan kaikki luonto-ohjelmat eivät vielä olleet liikkuvaa kuvaa, joten noin 150 kuvan ja 10 minuutin tietoisku jääpuikoista päätyi kuvaruutuun.