Perinnebiotooppien luokittelu

Perinnebiotoopit ovat luontotyyppejä, jotka ovat syntyneet perinteiseen maatalouteen liittyneen kaskeamisen sekä niitty- ja laiduntalouden myötä. Suomessa harjoitettiin perinteistä maataloutta 1800-luvun lopulle saakka, minkä jälkeen perinnebiotooppien määrä alkoi nopeasti vähentyä.

Kaskeamisen huippu oli Suomessa 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa. Kaskiviljely perustui puuston polttamiseen kaskettavalla alueella, jollin kasvillisuuteen sitoutuneet ravinteet vapautuivat kaskeen kylvettävien kasvien käyttöön. Kaskettava ala antoi satoa muutaman vuoden, minkä jälkeen oli kaskettava lisää metsää. Viljelyn jälkeen kaski oli ruohoa kasvava aho, jota käytettiin karjan laitumena tai se metsittyi vähitellen koivu- ja leppävaltaiseksi metsäksi.

Perinteisessä maataloudessa karjan talvirehu koottiin erilaisilta luonnon niityiltä. Luonnon heinäsadot eivät usein riittäneet, joten karjalle kerättiin lehtipuista lehdeksiä. Kesäisin karja etsi ravintonsa metsistä ja hakamailta sekä heinänkorjuun jälkeen niityiltä. Niittyjä ei lannoitettu, vaan ravinteet palautuivat niityiltä ja metsistä pelloille karjanlannan mukana. Niittyjä hoidettiin lähinnä raivaamalla puita ja pensaita ja estämällä sammaloitumista. Suomen niittyala oli 1880-luvulla noin 1,6 miljoonaa hehtaaria ja peltoala vain puolet siitä.

Siirtymäkausi perinteisestä nykyiseen maatalouteen alkoi 1800-luvun lopulla. Kun karjataloustuotteiden kysyntä ja karjan merkitys kasvoi, siirtyi rehuntuotanto luonnonlaitumilta viljellyille ja keinolannoitetuille pelloille. Raivaamattomat luonnonmaat alkoivat vähitellen kasvaa umpeen ja metsittyä tai ne metsitettiin. Jäljellä olevat peinnebiotoopit luokitellaan useaan eri tyyppiin.

Avoimet perinnebiotoopit

Suurin osa perinnebiotoopeista on erilaisia niittyjä. Niittyjä luokitellaan kasvillisuuden, kasvupaikan kosteuden, maanpinnan muotojen, ravinteisuuden ja kalkkipitoisuuden mukaan.

	Katajaketo © Tapio Heikkilä

Kedot ovat kuivia niittyjä, joita esiintyy kuivilla hiekkaisilla tai kallioisilla mailla. Ketojen tyypillinen kasvillisuus on matalia ruohoja ja heiniä. Pitkään laidunnetuilla kedoilla on usein pylväsmäisiä ja pensasmaisia katajia.

Tuoreet niityt ovat yleisin kaikista niittytyypeistä. Tuoreilla niityillä on viljava ja vettä melko hyvin pidättävä maaperä, minkä vuoksi kasvillisuus on rehevämpää kuin kedoilla. Tuoreet niityt ovat olleet perinteisen maatalouden parhaita heinämaita.

	Karjaa merenrantaniityllä. © Hannele Kekäläinen.

Merenrantaniittyjä esiintyy suojaisilla merenrannoilla hienojakoisella maaperällä. Merenrantaniityt kuuluvat merenrantojen luontaiseen kasvillisuuteen, mutta perinteinen niitto ja laidunnus ovat laajentaneet niittyvyöhykettä vedestä maalle sekä lisänneet niittyjen määrää ja monimuotoisuutta. Merenrantakasvillisuus on vyöhykkeistä rannan suuntaisesti.

Merenrantaniityillä karjan polkemille tai vähäkasvisiksi muuttamille alueille on kehittynyt suolamaita, joilla maaperän suolat kerrostuivat pinnalle. Suolamaalaikuilla tavataan harvinaista suolamaakasvillisuutta.

	Joenrantaniitty © Tapio Heikkilä

Järven- ja joenrantaniittyjä esiintyy laakeilla, hienoaineksisilla rannoilla vesirajan tuntumasta maarannan yläosaan. Jokien rannoilla niittovyöhykkeet ovat yleensä kapeita, järvien rannoilla ne voivat olla laajoja. Järvenrantaniittyjen kasvillisuus on monimuotoisempaa kuin jokirantojen.

Tulvaniityt ovat suurten säännöstelemättömien jokien tulvakerrostumilla esiintyviä niittyjä.

Suoniityt ovat vähäpuustoisia tai puuttomia, ruohoisia ja saraisia soita. Suoniittyjen heinän- ja sarankasvua on perinteisesti parannettu patoamalla suon halki virtaava puro niin, että vesi nousee niitylle (paiseniitty) tai ohjaamalla purovesiä suoniityn yli (valunta- eli vedenkäännösniitty). Veden mukanaan tuoma liete lannoittaa suota ja hillitsee puiden, pensaiden, varpujen ja sammalten kasvua.

Nummet ovat puutonta varpuvaltaista kasvillisuutta, jota esiintyy saaristossa ja rannikolla useimmiten hiekkaisilla mailla. Suurin osa nummista on kataja-, kanerva- ja variksenmarjavaltaisia.

Suoniitty © Tapio Heikkilä		Nummi © Hannele Kekäläinen.

Puustoiset perinnebiotoopit

Metsälaitumet ovat karjan laiduntamia metsäalueita. Karjan vaikutus kasvillisuuteen näkyy selvästi muun muassa heinien ja ruohojen lisääntymisenä sekä niittyaukkoina. Verrattuna normaaliin talousmetsään metsälaitumen puusto on vaihtelevamman ikäistä ja kokoista ja koostuu useammista puulajeista. Isot muurahaispesät ja runsas sienilajisto ovat metsälaitumen piirteitä.

Hakamaat eroavat metsälaitumista lähinnä siinä, että hakamaiden puusto ja metsäkasvillisuus ei ole yhtä runsas. Haan puita lehdestettiin ja harvennettiin heinien ja ruohojen kasvun parantamiseksi. Haat olivat aidattuja toisin kuin metsälaitumet, joilla karja kulki vapaasti.

Kaskimetsät ovat entisille kaskille kasvaneita lehtipuuvaltaisia (harmaaleppä, koivu) metsiä. Kaskimetsissä esiintyy kangasmetsälajiston rinnalla runsaasti heiniä ja ruohoja.

	Lehdesniitty © Anne Raunio

Lehdesniityt ovat puustoisia niittyjä. Niille ovat tunnusomaisia lehdestyksen vuoksi kynttelikkömäisesti haarautuvat lehtipuut. Lehdesniittyjen hyvä heinäntuotto perustui rehevään kasvualustaan sekä puiden ja pensaiden karikkeen (lehdet) rehevöittävään vaikutukseen.

Lepikkoniitytkin ovat puustoisia niittyjä, mutta lehdestäminen ei ole niillä tunnusomaista. Perämeren rannikolla nuoret merenrantametsät raivattiin harvapuustoisiksi niityiksi, ja Kainuussa harvennettiin kaskiahoille kasvaneet lepikot harvapuustoisiksi niityiksi.