Lajien suojelu

Suotuisa tavoite

Eliölajien suojelun tavoitteena on estää maamme alkuperäisen lajiston kantojen heikkeneminen tai häviäminen niiden luontaisilta elin- ja levinneisyysalueilta. EU:hun liittymisen jälkeen lajisuojelumme sanalliseksi tavoitteeksi on tullut ns. suotuisan suojelutason säilyminen tai säilyttäminen tarvittaviin toimiin ryhtymällä niin, että lajit säilyvät pitkällä aikavälillä luontaisissa ympäristöissään eivätkä niiden luontaiset levinneisyysalueet ja elinympäristöt hupene pitkässä juoksussakaan kantoja heikentävässä määrin.

Laki ja järjestys 

Suojelun keskeisiä keinoja ovat lajien ja niiden elinympäristöjen rauhoittaminen lakisääteisesti. Luonnonsuojelulaki säädettiin Suomessa v. 1923 ja uudistettiin viimeksi v. 1996 EU:n luonto- ja lintudirektiivi"kelpoiseksi". Luonnonsuojelulain 6:s luku säätää eliölajien suojelusta. Säännöksiä sovelletaan Suomessa luonnonvaraisina esiintyviin eläin- ja kasvilajeihin lukuun ottamatta metsästyslain tarkoittamia riistaeläimiä ja rauhoittamattomia eläimiä sekä taloudellisesti hyödynnettäviä kaloja. Luonnonsuojelulain alaiset nisäkkäät ja linnut ovat rauhoitettuja ja jos jonkin näihin kuulumattoman eläinlajin tai kasvilajin olemassaolo käy uhatuksi tai rauhoittaminen muusta syystä osoittautuu tarpeelliseksi, voidaan tällainen laji rauhoittaa asetuksella. Vuonna 1997 luonnonsuojeluasetuksella rauhoitettiin 42 eläintä, 137 putkilokasvia ja seitsemän sammalta. Valtaosaa selkärangattomista eläimistä ja kasveista ei ole rauhoitettu.

Uhan alla

Vaikka jotakin luonnonvaraista eliölajia ei ole rauhoitettu, se voidaan asetuksella säätää uhanalaiseksi lajiksi, jos sen luontainen säilyminen Suomessa on vaarantunut. Uhanalainen laji voidaan edelleen säätää asetuksella erityisesti suojeltavaksi lajiksi, jos sen häviämisuhka on ilmeinen. Luonnonsuojeluasetuksessa luetellaan 1300 uhanalaista lajia, joista 485 on erityisesti suojeltavia. Rauhoittamattoman lajin uhanalaisuus ei sinänsä takaa sen suojelua, mutta jos se kuuluu erityisesti suojeltaviin lajeihin on ao. lajin säilymiselle tärkeän esiintymispaikan hävittäminen tai heikentäminen kielletty. Kielto on kuitenkin voimassa vasta sitten kun alueellinen ympäristökeskus on päätöksellään määritellyt ao. lajin esiintymispaikan rajat ja antanut päätöksen tiedoksi alueen omistajille ja haltijoille.

Direktiivien suojeluksessa

Euroopan yhteisön lintu- ja luontodirektiivien säädösten huomioonottaminen luonnonsuojelulaissa lisäsi lajisuojelun keinoja, mutta vain tiettyjen direktiiveissä lueteltujen lajien osalta (17 selkärankaista ja 15 selkärangatonta), joiden yksilöiden (selvästi luonnossa havaittavien) lisääntymis- ja levähdyspaikkojen hävittäminen ja heikentäminen on kielletty. Liito-orava lienee tunnetuin esimerkki em. direktiivilajeista. Valtaosa Suomen uhanalaisista lajeista ei kuulu direktiivilajeihin. Lajisuojelua palvelevat myös direktiivilajien hallussapitoon ja kaupalliseen käyttöön liittyvät kiellot.

Vapaa suojelu

Lakisääteisen viranomaisvelvoitteisen lajisuojelun lisäksi vapaaehtoiset luonnonsuojelujärjestöt ovat pitkään toimineet lajisuojelun hyväksi toteuttamalla useiden uhanalaisimpien lajien suojelua erityisinä lajiprojekteina. Tunnetuimpia lienevät WWF:n vuoden 1972 jälkeen alkaneet merikotka-, hylje-, naali-, valkoselkätikka-, kiljuhanhi- jne projektit, joiden parhaimmillaan jopa 30-vuotinen toteutus on kypsän hedelmän lailla vähitellen putoamassa luonnonsuojelusta vastaavien viranomaistahojen vastuulle.