Rantaniityn peruskunnostus lintuvesillä
Kasvillisuuden raivaus
Tavoitteet
Pensaiden raivausta energiapuuksi.
Kuva: William Velmala
Rantaniityn peruskunnostuksessa puut ja pensaat poistetaan rantaniityltä, koska varislinnut käyttävät muuta maastoa korkeampia kohtia tähystyspaikkoinaan väijyessään niityillä pesiviä lintuja. Rantaniittyä ei kuitenkaan tulisi siistiä liikaa, koska esimerkiksi niityltä kaadetut, maahan lahoamaan jätetyt puut lisäävät niityn lajiston monimuotoisuutta. Laiduntamalla hoidettavan rantaniityn tulee aina sisältää hieman puustoa, jonka alle karja pääsee suojaan auringonpaisteelta. Eläinten suojana toimivat puut jätetään mahdollisimman kauaksi rantaviivasta. Kasvillisuuden raivaus ja niitto pitäisi ulottaa niin ylös rannasta, että osa niitystä säilyy kuivana myös korkean veden aikana.
Peruskunnostuksessa poistetaan pitkää ja tiheää kasvillisuutta niittämällä alue matalaksi loppusyksyllä tai talvella. Jos niittojätettä ei saada korjattua pois, suositellaan alueelle niittomurskausta. Myös niittomurskattu kasvimassa on mahdollista poistaa niityltä. Kunnostusalueen suunnittelussa on hyvä huomioida myös rantaniityn laajentamismahdollisuudet sekä laidunnuksen järjestämisen edellytykset, jos laitumen perustaminen on tavoitteena. Usein täydennysniittoja tarvitaan myös laidunnuksen aikana, mikä on huomioitava ja mistä on sovittava kohteen laiduntajan kanssa jo suunnitteluvaiheessa. Hoidon jatkuvuus (ympäristökorvauksen tai muun tuen turvin) tulisi varmistaa jo kunnostuksen suunnitteluvaiheessa.
Kunnostettavaksi sopii alue, jolle niitto- ja muut työkoneet pääsevät kulkemaan. Pehmeäpohjaisilla rannoilla käytetään matalan pintapaineen omaavia telaketjullisia työkoneita, kovapohjaisilla rannoilla voi liikkua tavallisella maataloustraktorillakin. Niitos olisi hyvä saada kuljetettua pois niityltä, jotta sen sisältämät ravinteet eivät jää alueelle ravitsemaan uutta kasvustoa. Jos niittojätettä ei voida kuljettaa pois, sille voidaan etsiä läjityspaikka sellaisesta kohdasta niittyä, jossa siitä on vähiten haittaa linnustoarvoille (esim. niityn reunalta; sopiva läjityspaikka riippuu myös tukisopimuksesta). Niitto ja kunnostustoimet tulee toteuttaa lintujen pesimäajan jälkeen, aikaisintaan heinäkuun puolessavälissä.
Niitettyä ruokoa on mahdollista hyödyntää esimerkiksi maanparannuksessa. Niitoksen laajamittainen kuljetus, säilytys ja käsittely vaatii kuitenkin vielä kehittämistä ja rahoitusmahdollisuuksien selvitystä. Nykyisellään ruo’on kuljetuskustannukset ovat usein korkeampia kuin ruokomassasta saatava taloudellinen hyöty. Esimerkiksi John Nurmisen säätiö tukee niitetyn ruo’on hyötykäytön tuotekehitystä rahallisesti.
Ruovikon niitto ja murskaus
Niittomurskattua rantaniittyä Helsingin Vanhankaupunginlahdella. Kuva: William Velmala
Niitolla ruovikko saadaan melko nopeasti taantumaan. Loppukesällä tehtävä niitto poistaa ravinteita alueelta tehokkaammin kuin talviniitto, koska kesällä ravinteet ovat ruo’on versoissa ja talvella juurakossa. Niitto voidaan tehdä myös syksyllä.
Kesällä tai syksyllä tehtävää niittoa ja laidunnuksen aloitusta helpottaa vanhan ruovikon poisto jo edeltävänä talvena. Mekaaninen poisto on suositeltava menetelmä. Vanhan korsimassan talvinen poisto ilman jatkotoimenpiteitä (niitto, muu kasvillisuuden poisto tai laidunnus) on vaikutuksiltaan samankaltainen kuin kulotus: seuraavana kasvukautena alueella kasvaa muuta ympäristöä sankempi ja korkeampi ruovikko (esim. Markkola & Merilä 1990a). Tämän vuoksi talvella niitetty alue on saatava jatkohoidon piiriin heti niittoa seuraavana kasvukautena ennen kuin uusi ruovikko ehtii kasvaa pitkäksi. Talviniiton hankaluutena voi olla se, että hangen takia ruo’on korret jäävät pitkiksi, mikä voi keväällä estää lintujen asettumisen niitylle pesimään. Liian pitkiksi jääneet korret voivat myös haitata karjan laidunnusta.
Loppukesällä tai alkusyksyllä niitetty tai murskattu ruokomassa poistetaan tavallisesti paalaamalla niittojäte tai keräämällä se murskauksen yhteydessä keruuvaunuun. Jos halutaan saada ravinteita mahdollisimman paljon pois, niitto tulee tehdä heinäkuun lopun ja elokuun alkupäivien aikana, jolloin useimmat lintupoikueet ovat jo saavuttaneet lentokyvyn. Kasviravinteita on tällöin vielä runsaasti järviruo'on lehdissä ja korsissa ja näin ne saadaan poistettua hoitoalueen ravinteiden kierrosta (esim. Alexandersson ym. 1986). Kevättalvella niitettävän ruo’on ravinnepitoisuus on noin 20-30 % kesällä niitettävän ruo’on ravinnepitoisuudesta. Linnuston kannalta niitto voidaan tehdä myös myöhemmin syksyllä tai alkukeväällä ennen muuttolintujen saapumista. Jos niitettyä ruokoa haluttaisiin käyttää eläinravinnoksi, se tulisi korjata ennen kukkimista kesäkuussa tai heinäkuun alussa (esim. Markkola & Merilä 1990a). Ajankohta ei ole lintujen kannalta sopiva, koska niiden pesimäkausi on tuolloin parhaimmillaan eikä niittoa voida tehdä ilman merkittävää pesä- tai poikuetuhojen riskiä.
Niitto voidaan tehdä keräävällä niittokoneella tai murskaamalla. Niittyjen vetisten rantaviivojen niitto voi olla haastavaa upottavuuden takia. Jos mahdollista, niitetty kasvimassa tulee kerätä ja kuljettaa pois. Paalaus, joko pyörö- tai perinteistä paalainta käyttäen, helpottaa keruuta ja poisvientiä. Osalla niityistä paalaus ei onnistu niityn märkyyden, pehmeyden ja epätasaisuuden vuoksi. Jos korsimassaa ei voida käyttää hyödyksi, se tulee kompostoida (kesällä/syksyllä korjattu ruoko) tai polttaa (talvella korjattu ruoko) sopivassa paikassa, ei kuitenkaan niityllä (esim. Alexandersson ym. 1986). Korsimassan välitön korjuu ei ole välttämätöntä alueilla, joilla ei ole tulvia, sillä luoko (kasaantunut ruokomassa) tukahduttaa tehokkaasti jopa järviruo'on kasvun ja sen poisto voidaan tehdä myöhemmin. Veden nousujen ja tulvien mukana luoko voi siirtyä hoidettavan niityn ja suojeltavien kasvien päälle (esim. Markkola 1985, Markkola & Merilä 1990a). Mereen ajautuessaan ruokomassa voi aiheuttaa haittaa kalastukselle ja virkistyskäytölle.
Järviruokovaltaisilla niityillä niitto tulee tehdä vuosittain, jos muita hoitotoimia ei käytetä. Kasvu taantuu jo ensimmäisen oikea-aikaisen niiton ja niitoksen poiston jälkeen, mutta ruokokasvusto ei häviä alueelta vielä kymmenen vuoden niitonkaan jälkeen (Jorma Pessa kirjall. komm.).
Merenrantaniityillä niiton ajankohtaan suhteessa kosteusoloihin ja merivedenkorkeuteen tulee kiinnittää huomiota. Parhaat olosuhteet ovat useimmiten heinäkuun puolivälin ja elokuun puolivälin välillä, jolloin korkeapaineet ovat vallitsevia eikä lounaismyrskyjä yleensä esiinny.
Ruoko-sivustolla on runsaasti lisää tietoa järviruo’on ominaisuuksista, ympäristövaikutuksista, korjuusta ja käytöstä. Lyöttilän kylän kotisivuilla esitellään kattavasti vuosina 2015-2019 toteutetun ruo’on korjuuketjun ja hyötykäytön kehittämishankkeen tuloksia.
Ruovikon kulotus
Kulotettu ruovikko Olkijokisuun - Pattijoen pohjoishaaran Natura-alueella. Kuva: Heli Suurkuukka / Metsähallitus
Kulotusta voidaan käyttää vanhan, kuivan ruovikon poistossa kevättalvella. Yleensä kulotusta on käytetty laitumen perustamista edeltävänä toimenpiteenä. Kulotuksella ei saada ruovikon kasvua taantumaan, vaan se itse asiassa lisää tämän kasvua, sillä poltetuista korsista vapautuvat ravinteet jäävät paikalle ja lannoittavat kasvualustaa. Kulotetuilla alueilla kasvaakin seuraavana kasvukautena erittäin rehevä ja tiheä ruovikko (esim. Siira & Pessa 1992, Laine ym. 1993), joten alue on ensisijaisen tärkeää saada tehokkaan laidunnuksen piiriin heti kulotusta seuraavana laidunkautena. Jos ruovikkoa kulotetaan, se on tehtävä kevättalvella, jotta haitat jäävät linnustolle mahdollisimman vähäisiksi (esim. Siira & Pessa 1992). Kulotettavaan ruovikkoon on niitettävä palokäytäviä, jotka rajoittavan kulon halutulle alalle. Kulotusta ei voi tehdä ympäristösopimuksessa olevilla aloilla.
Ruoko-sivustolta löytyy lisätietoa kulotuksesta:
Toimijat, kalusto ja kustannukset
Niittokoneet työssään.
Kuva: Ilpo Huolman
Urakoitsijan kannalta merkittävää on kunnostettavan kohteen pinta-ala. Jos kohde on kovin pieni, ei koneiden tuominen sinne ole taloudellisesti ja ajankäytöllisesti kannattavaa. Kustannuksia tulee siis varsinaisen toimenpiteen (esim. niitto) lisäksi yleensä myös muista asioista (esim. koneiden kuljetus).
Kalusto:
- koneita voi kehittää itse, mutta ammattikäytössä olevilla koneilla tulee olla CE-merkintä
- CE-merkintä on merkintä, jolla tuotteen valmistaja tai valtuutettu edustaja vakuuttaa, että tuote täyttää tuotetta koskevien EU:n direktiivien ja asetusten olennaiset vaatimukset. Tukes: CE-merkintä
- CE-tyyppihyväksymättömiä koneita ei saa tuoda maahan, joten vaikka muualla olisikin olemassa Suomessakin käytettäväksi sopivia koneita, niin niitä ei voi täällä käyttää jos ei ole CE-hyväksyntää
- niityn käsittelyyn sopiviksi muokatut latu- ja rinnekoneet
- Truxor vesiniittoon
- maataloustraktori kovapohjaisille rannoille, kaksoispyörät pehmeille alueille
- omat koneet niitoksen käsittelyyn
Laidunpankista löytyy urakoitsijoita myös niittoa ym. kunnostustoimia varten.
Niitoksen hyötykäyttö
Rantaniityn laatu niittylinnuston pesimäalueena sekä luontotyyppien edustavuus kohenevat nopeimmin, kun niitos kuljetetaan muualle. Tällä hetkellä niitoksen hyötykäytön pääasiallisena ongelmana on se, että sen kuljetus on liian kallista siitä saatavaan taloudelliseen hyötyyn nähden. Monilla paikoilla ruokomassa on myös hankalaa saada paikkaan, josta se olisi mahdollista noutaa jatkokäyttöä varten. Ruoko itsessään sopii hyvin maanparannusaineeksi ja kompostoitavaksi sellaisenaan. Jos niitosta ei voida kuljettaa muualle, sen voi joillakin paikoilla kompostoida niityn laidalla.
Ruo’on korjuuajankohta vaikuttaa käyttökohteen valintaan. Käyttökohteita voivat olla maanparannuskäytön lisäksi esimerkiksi suodatinkäyttö, katemateriaalit, kasvualustat, kuivikkeet, käsityöt sekä ruokokatot. Kasvualustoissa ruokoa voidaan käyttää ekologisena turpeen korvaajana. Ruo’on käyttö kattomateriaalina ja muussa rakentamisessa on tutumpaa ja siihen on enemmän käytännön osaamista muun muassa Virossa kuin Suomessa. Naapurimaissamme olevaa tietotaitoa ruo’on korjuussa ja käytössä olisi mahdollista hyödyntää myös Suomessa.
Lue lisää järviruo'on korjuusta ja käytöstä:
Laidunnus
Tehokkaassa tuotannossa olevan lypsykarjan laiduntaminen rantaniityillä ei ole käytännössä mahdollista, koska lehmät on saatava lypsykoneisiin kaksi kertaa vuorokaudessa. Sen sijaan emolehmien ja vasikoiden, mullien, lihakarjan, lampaiden ja hevosten laidunnusta käytetään lintuvesien hoitokeinona. Suomessa ja monissa muissa maissa laidunnuksesta on saatu erittäin hyviä kokemuksia (esim. Scott 1982, Thorssell 1983, Alexandersson ym. 1986, Hertzman & Larsson 1991, Kärrsgård 1990).
Nautakarjaa laitumella. Kuva: Ilpo Huolman
Laitumeksi sopii alue, jolle eläinten siirto ja sieltä pois onnistuu tarpeeksi helposti. Laitumen on oltava tarpeeksi laaja (ks. taulukko kahlaajien elinympäristövaatimuksista). Laidunnus tulee aloittaa vasta kunnolla tehdyn peruskunnostuksen jälkeen. Rantaniittyjen pesimälinnut suosivat avointa rantaviivaa, joten laidunnuksen/niiton tulee ulottua rantaan saakka eikä vesirajaan saa jäädä korkeaa ruovikkoa. Karjaa varten laitumella tulee kasvaa riittävästi sopivaa ravintoa ja siellä tulee olla kuivina pysyviä kohtia, varjoa ja juomavettä (pääsy luonnonveden ääreen tai juomaveden tuonti muualta onnistuu). Aitaamisen sekä eläinten valvonnan tulee olla mahdollista. Laiduneläimet karttavat laiduntamista lannan ja virtsan tahrimilla paikoilla, joten laitumille muodostuu ns. hylkylaikkuja. Maastoon syntyy myös polkuja, sillä eläimet käyttävät samoja kulkureittejä.
Rantalaidun-hankkeessa (2021–2022, Pohjois-Pohjanmaa) selvitetään kokonaisvaltaisesti rantalaidunten vaikutusta ympäristöön, mm. luonnon monimuotoisuuteen sekä sitä, miten rantalaitumet vaikuttavat läheisten vesistöjen terveydelle haitallisten mikrobien pitoisuuksiin. Hankkeessa myös parannetaan viljelijöiden ja neuvojien tietämystä rantalaidunnuksen kannattavuuteen vaikuttavista tekijöistä. Hankkeessa on neljä osa-aluetta: paikkatietotarkastelut, vesistövaikutukset, kestävä ja kannattava rantalaiduntaminen, vaikuttava luonnonhoito.
Tavoitteet
Laidunnuksen järjestämisessä on onnistuttu, kun on saavutettu tietty laidunpaine ja tavoitellut positiiviset vaikutukset luonnolle. Kaikkia tavoiteltuja tuloksia saavuteta ensimmäisten hoitovuosien aikana (esim. Kose ym. 2021), vaan hoito on tavoitteellisesti pitkäjänteisempää. Laiduntamisen alkuvaiheessa tulisi pyrkiä lievään ylilaidunnukseen (ks. laidunpaine), jotta järviruoko saadaan taantumaan.
Kasvillisuuden keskikorkeus ei kerro linnuston osalta kaikkea kunnostuksen onnistumisesta, mutta Niemelän ym. (2006) mukaan sitä ”voidaan käyttää hoitotuloksen mittarina. Tavoitteellinen keskikorkeus voisi hyvin laidunnetuilla rantaniityillä olla 10-15 cm. Eläinten rehun saannin kannalta kasvuston keskikorkeus ei saisi olla alhaisempi kuin 8 cm, sillä silloin eläinten kasvu alkaa selvästi kärsiä (Vehkaoja ym. 2005).” Jatkuvasti liian kovalla laidunpaineella hoidettu niitty ei ole myöskään optimaalinen monille rantaniityillä pesiville linnuille mm. kasvillisuuden tarjoaman suojan puutteen sekä pesien tallaantumisriskin vuoksi. Toisaalta monille rantaniittyjen lintulajeille ovat tärkeitä laajat hyvin matalakasvuiset (5-10 cm) alat. Laitumen kasvillisuudessa on kuitenkin hyvä olla monimuotoisuutta kasvilajiston ja sen korkeuden suhteen, koska eri lintulajien elinympäristövaatimukset poikkeavat hieman toisistaan.
Luonnonlaitumilta poistuu ravinteita laidunnuksen seurauksena, koska niitä sitoutuu eläinten aineenvaihduntaan ja kasvuun kokonaisuudessaan enemmän kuin niitä tulee niitylle eläinten mukana. Merenrantaniityillä käytännössä kaikki fosfori on peräisin merivedestä. Myös typpi on pääosin peräisin merivedestä, mutta osa siitä tulee ilmaperäisenä laskeumana.
Ongelmallisia kasveja
Tervaleppä leviää aggressiivisesti juurivesoista, eivätkä etenkään lehmät syö sitä. Lepän torjunta voi olla työlästä. Lampaat voivat olla tehokkaita lepän torjunnassa etenkin syksyllä muun kasvillisuuden jo lakastuttua.
Myös voimakkaasti vesovat pajut voivat olla ongelmallisia rantaniityillä. Isojen pajujen juurakoita voidaan kunnostettaessa poistaa maasta, jotta vältetään vesominen.
Nurmilauha kasvaa niin pitkäksi, etteivät kahlaajat halua pesiä siinä. Nurmilauhaa voidaan torjua niittämällä, murskaamalla ja jyrsimällä. Ympäristötukikohteilla jyrsintä ei ole sallittu toimenpide.
Myrkkykeiso on maanalaista juurakkoaan myöten hyvin myrkyllinen kasvi, ja se voi aiheuttaa vakavan myrkytystilan laiduntaville eläimille, mikäli ne erehtyvät sitä syömään. Ruotsissa suositellaan laitumilta poistettavaksi kaikki myrkkykeisot (Alexandersson ym. 1986). Laji kuuluu sarjakukkaisiin kasveihin ja muistuttaa hieman ulkonäöltään koiran-, karhun- ja suoputkea.
Rantalaidunnuksen vesistövaikutukset
Jos rantalaidunnus toteutetaan oikein, sen myötä rannalta ja viereisestä vesistöstä poistuu ravinteita ja vesistön laatu paranee. Hyvin toteutettuun rantalaidunnukseen, joka minimoi ravinnehuuhtoumiin ja patogeeneihin liittyvät riskit, kuuluvat sopiva laidunpaine, laidunkierto, tarpeen mukaan siirrettävät vesipiste ja varjo, sekä tarvittaessa laitumen aitaaminen niin, etteivät eläimet pääse vesialueelle.
Jos laidun sijaitsee yleisen uimarannan lähellä, Kotieläintalouden ympäristönsuojeluohjeen mukaan laidun tulee rajata vesirajan yläpuolelta ja järjestää eläinten juomaveden saanti muulla tavalla kuin suoraan rannalta mahdollisten hygieniahaittojen ehkäisemiseksi. Soininen (2020) tutki rantalaiduntamisen vaikutuksia uimavesiin vuosien 2018 ja 2019 aikana kolmessa kohteessa Perämeren rannikolla. Kuivana ja kuumana kesänä 2018 uimavesien saastumista ei havaittu. Viileämpänä ja sateisempana kesänä 2019 kahdessa kohteessa havaittiin kolme uimavesien saastumistapahtumaa, joista yhden aiheuttajaksi voitiin osoittaa laiduneläinten ulosteet. Tulosten perusteella todettiin, että rantalaiduntamista ei tule käyttää ympäristönhoitokeinona uimarantojen välittömässä läheisyydessä. Toimenpidesuosituksia on opinnäytetyön kappaleessa 10.
Rantalaidun-hankkeessa (2021–2022, Pohjois-Pohjanmaa) saadaan lisää tietoa muun muassa rantalaidunten vesistövaikutuksista.
Laiduneläimet
Lampaita Vanhankaupunginlahden rannalla.
Kuva: Markku Mikkola-Roos
Laidunnuksen ongelmana mekaaniseen niittoon nähden voi olla eläinten vaikea saatavuus. Laiduneläinten kuljetuksen kustannukset vaihtelevat lajista ja eläintyypistä riippuen; esimerkiksi lampaiden kuljetus on edullisempaa kuin emolehmien ja vasikoiden. Laidunyrittäjää voi hakea esimerkiksi Laidunpankista.
Eri eläinten laidunnustavat eroavat selvästi toisistaan, ja niinpä suositeltavaa onkin perustaa sekalaitumia, joissa voi samanaikaisesti olla nautoja, lampaita ja hevosia. Naudat syövät kasvillisuutta sieltä täältä laikuttaen sen. Sekaan jää runsaasti korkeampia kasveja. Lampaat syövät tarkasti matalan kasvillisuuden. Lampaiden ja nautojen yhteisesti laiduntama alue muuttuu nopeasti matalakasvuiseksi. Lehmien laiduntamilta alueilta hevoset saavat riittävästi ravintoa ja hevosten jälkeen vielä lampaatkin pystyvät laiduntamaan samalla alueella (Alexandersson ym. 1986).
Laiduneläinten valinta
Laiduneläintä valittaessa on otettava huomioon eri eläinlajien ravintotottumukset ja soveltuvuus erityyppisille luonnonlaitumille. Rantaniityillä ruovikko kasvaa niin kiivaasti, että sen pitämiseksi matalana tarvitaan tehokkaasti laiduntavaa karjaa. Tämän vuoksi esimerkiksi ravintotarpeeltaan vaatimattomat alkuperäisrodut, jotka tyypillisesti sopivat monille muunlaisille perinnebiotoopeille, eivät ole paras valinta rantaniittyjen hoitoon.
Täysikasvuisilla eläimillä on suurempi ravinnontarve ja ne syövät vähemmän valikoivasti kuin nuoret eläimet. Siksi ne sopivat parhaiten pitämään kurissa korkeakasvuisen kasvillisuuden ja aikaansaavat myös lyhytkasvuisen ruohoniityn. Nuoret eläimet välttävät korkeakasvuista kasvillisuutta ja pysyttelevät mahdollisimman kuivalla maalla laiduntaen matalia ruohoja ja heiniä. Rookin ym. (2004) mukaan rotujen väliset (lajin sisäiset) erot valikoivuudessa ravinnon suhteen vaikuttavat olevan pieniä, ja pääasiallisesti vaihtelu näyttää johtuvan rodun sijaan eläimen ruumiinkoosta. Silloin kun eläimillä on mahdollisuus mennä ruovikkoon, ne syövät mielellään nuoria järviruo'on versoja ja kaislaa.
Nauta
Rantaniityillä nauta on usein paras tai ainoa laiduntajavaihtoehto, koska rantaniityt ovat usein liian kosteita ja upottavia muille laiduntajille. Naudat syövät pääasiassa heiniä ja muita ruohokasveja, mutta myös puiden ja pensaiden lehtiä. Ne ovat ravintonsa suhteen vähemmän valikoivia kuin esimerkiksi lampaat ja hevoset ja sopivat hyvin monentyyppisten niittyjen ja rantojen laiduntamiseen. Esimerkiksi Perämeren rannoilla laiduntavista eläimistä >90 % on liharotuisia emolehmiä vasikoineen. Yleisimmät rodut Perämeren rannikolla ovat Limousine, Aberdeen Angus, Charolais ja Blonde d’Aquitane, joiden lisäksi käytetään kahden tai kolmen rodun risteytyksenä syntyneitä nautoja. Myös ylämaankarjaa ja Herefordia käytetään eri puolilla Suomea.
Hevonen
Hevoset ovat lähes nautakarjan veroisia luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjinä. Ne syövät pääasiassa heiniä ja erilaisia ruohoja, mutta niille kelpaavat myös puiden lehdet ja kuoret. Hevoset pystyvät käyttämään hyödykseen varsin karkeaakin kasvimassaa ja syömään laitumet hyvin tarkkaan. Hevoset viihtyvät parhaiten kuivilla ja kovapohjaisilla laidunmailla, mutta myös liejuiset ja kosteat luhdat kelpaavat hevosille. Jos maa on kiinteää ja kovaa, hevoset menevät mielellään veteen syömään ruokoa, kortetta ja kaislaa (Alexandersson ym. 1986).
Lammas
Lampaat valitsevat tarkkaan syömänsä kasvit ja kasvinosat. Ne syövät kasvillisuuden läheltä maanpintaa ja suosivat matalakasvuisia, hentoja ruohokasveja ja heiniä. Pensaiden lehtiä lampaat kaluavat. Vesakontorjunnassa lampaat ovat erityisen tehokkaita. Ne selviytyvät hyvin varsin vähätuottoisillakin mailla, jos käytettävissä oleva laidunala on riittävän laaja. Lampaat tarvitsevat kuitenkin myös suojaa ja varjoa sekä vaihtelevaa maastoa. Lampaat sopivat parhaiten kuivien niittyjen ja hakamaiden laiduntajiksi. Ne välttelevät märkiä ja kosteita maita ja sopivat siten hevosia ja nautoja huonommin esimerkiksi rantaniityille. Lampaiden tehokkuus ruokovaltaisten rantaniittyjen hoidossa on selvästi nautoja heikompi.
Vuohi
Vuohet syövät mieluummin puiden lehtiä ja kuorta kuin ruohoja, joten ne ovat lampaitakin tehokkaampia pensoittuneiden alueiden hoidossa. Vuohilla on kapea turpa, joten ravintokasvien valikoiminen käy vaivatta. Niille maistuu myös monien muiden laiduneläinten karttama mesiangervo. Vuohet soveltuvat lähinnä umpeutuneiden kohteiden peruskunnostukseen ja lisälaiduntajiksi.
Yhteislaidunnus
Yhteislaidunnuksessa laidunnetaan kahta tai useampaa eläinlajia samalla laidunalueella yhtä aikaa tai peräkkäin. Hevoset, naudat ja lampaat voivat kaikki laiduntaa samalla alueella. Yhteislaitumilla laidunalue kuluu tasaisemmin ja hylkylaikkujen määrä vähenee.
Eläinten hyvinvointi
Karjan terveyden kannalta on välttämätöntä järjestää laitumelle puhdasta juomavettä ja sateensuoja. Niillä rantaniityillä, joilla on voimassa oleva maatalouden ympäristösopimus, laiduntaville eläimille ei saa antaa lisärehua, mutta kivennäisten antaminen on sallittua. Useimmat niittykasvit ovat sopeutuneet kasvamaan vähäravinteisessa maaperässä, ja lisärehun anto eläimille lisää kierrossa olevien ravinteiden määrää. Lisärehun tarve voidaan välttää mm. hyvin suunnitellun laidunkierron avulla. Ympäristösopimuksessa olevaa rantaniittyä ei saa aidata viljelylaitumen yhteyteen, sillä muutoin viljelylaitumelta kulkeutuu ravinteita karjan mukana rantaniitylle. Juomavesi ja kivennäiset on tarjottava sellaiselta osalta laidunta, jossa maasto kestää hyvin eläinten tallausta (tarpeeksi kuivaa). Jos kasvillisuus ei kestä tallausta, veden ja kivennäisten antopaikkaa on suositeltavaa vaihdella. Merenrantalaitumia suunnitellessa on laidunala rajattava niin, että karjalle jää tarpeeksi laajoja kuivia ruokailu- ja oleskelualueita myös silloin, jos merivesi nousee korkealle.
Eläinten hyvinvoinnista on huolehdittava tarkastuskäynneillä, joilla tarkkaillaan eläinten kunnon lisäksi aitalinjoja, veden ja kivennäisten saantia, ravinnon riittävyyttä ja lohkotuksen onnistumista. Valvonnan järjestäminen erityisesti laajoilla rantalaitumilla voi olla haastavaa. Poikimakauden on syytä olla ennen laidunkautta, etteivät eläimet synnytä laitumella. Eläinten kunto tulee tarkastaa myös laidunkauden päätteeksi.
Laitumilla riski loisten esiintymiseen kasvaa, jos laidunala on sama vuodesta toiseen. Oireina loisista voivat olla heikko kasvu, laihtuminen, ripuli ja yskä laidunkaudella. Loisongelman kehittymistä ehkäistään ensisijaisesti laidunkierrolla. Alkukesästä eläimet laiduntavat puhtaimmilla, uudistetuilla lohkoilla. Tarvittaessa eläimille annetaan loislääkitys siirrettäessä niitä saastuneelta lohkolta puhtaalle lohkolle. Loistorjuntasuunnitelma tehdään ennen seuraavaa laidunkautta eläinlääkärin kanssa.
Laidunkausi
Laidunkauden tulee olla mahdollisimman pitkä, Etelä-Suomessa ja rannikkoalueilla noin 120 vuorokautta (toukokuun lopulta tai kesäkuun alkupuolelta syys-lokakuun vaihteeseen). Laidunalueen pohjoisuus vaikuttaa laidunnuskauden pituuteen (esim. Siira & Pessa 1992, Laine ym. 1993).
Sopiva laidunkauden aloitusaika vaihtelee maantieteellisesti. Myös kunkin vuoden sääolosuhteet (kevään eteneminen) sekä rantaniityn kunto vaikuttavat aloitusaikaan. Peruskunnostusvaiheessa olevien rantaniittyjen laidunnus on tärkeää aloittaa aikaisin ja kovalla laidunpaineella, paremmassa kunnossa olevan niityn laidunnus voidaan aloittaa myöhäisemmässä vaiheessa alkukesää ja alhaisemmalla laidunpaineella. Useimmissa tapauksissa karja päästetään luonnonlaitumille vasta kun niityn ylemmät osat ovat kuivuneet. Suomessa tämä aika koittaa toukokuun loppupuolella tai kesäkuun alkupuolella. Mitä pohjoisempana niitty on, sitä myöhemmin laidunnus tulee aloittaa. Liian myöhäisellä laidunnuksen aloituksella voidaan aiheuttaa puutteellinen lopputulos, sillä vanha kasvillisuus ei ole enää tarpeeksi maittavaa laiduneläimille. Karja karttaa etenkin vanhaa korsiintunutta järviruokoa ja nurmilauhaa. Joillakin niityillä laidunnuksen aloittamisajankohta voi vaihdella vuosittain. Aloittamisajankohta ei saa kuitenkaan olla niin varhainen, että suurella osalla laidunniityllä pesivistä linnuista on vielä munapesät tai niin pienet poikaset, etteivät ne pysty siirtymään karjan tallauksen alta pois. Toisaalta laitumilla ei ole myöskään karjalle riittävästi ravintoa ennen toukokuun loppua tai kesäkuun alkua.
Kun laidunnusta jatketaan syksyllä kasvukauden päätyttyä, saadaan seuraavaksi kevääksi sopivia pesimäympäristöjä monille vesilinnuille ja kahlaajille. Laidunkausi voi jatkua Etelä- ja Keski-Suomessa aina syys-lokakuulle, jolloin yöt kylmenevät nopeasti. Laidunnusta on hyvä jatkaa mahdollisimman myöhään, jolloin niitylle jää mahdollisimman vähän kuolevaa kasvillisuutta. Hylkylaikut ja syömätön kasvillisuus voidaan tarvittaessa niittää. Laidunten hoitosopimuksiin on hyvä kirjata, että tarvittaessa täydennysniittoja voidaan tehdä. Niittämällä hoidettujen kohteiden jälkilaidunnus puolestaan edistää monipuolisen kasvilajiston kehittymistä.
Lintujen pesätuhot
Pesätuhoja voidaan ehkäistä erityisesti oikea-aikaisella laidunnuksella, lohkotuksella ja laidunpaineella. Merkittäviä tallauksen aiheuttamia tuhoja on havaittu ulkomaisissa tutkimuksissa silloin, kun laidunpaine on ollut reilusti yli 2 eläintä/ha (Johansson ym. 1986, Beintema & Müskens 1987). Toisaalta Perämeren rantaniityillä on havaittu, että jopa suositusten mukainen laidunpaine (0,5-2 eläintä/ha) voi joissakin tapauksissa olla liian korkea, ja näissä tapauksissa laidunpaineen suunnittelussa tulisi ottaa huomioon karjan todellisuudessa käyttämä laidunala ja laskea laidunpaine sen mukaan (Pakanen ym. 2011). Käytännössä todellisen laidunalan arviointi on vaikeaa, joten ongelman ratkaiseminen onnistuu säätämällä laidunkauden aloitusta myöhemmäksi.
Pohjois-Pohjanmaalla Pitkännokan rantaniityllä on käytetty etelänsuosirrien pesien suojaamiseen pesien päälle asetettua harjaterästangoista taivutettua häkkimäistä rakennetta, joka estää karjan tallausta. Tällä menetelmällä on saavutettu hyviä tuloksia, mutta suojaus on työlästä toteuttaa. Menetelmää voidaan suositella erikoistapauksissa ainakin etelänsuosirrin pesien suojauksessa hoidon alkuvaiheessa. Menetelmän toimivuudesta muilla lajeilla kuin etelänsuosirrillä ei ole varmuutta. Suojat tulee kerätä pois käytön jälkeen karjan sorkkavammojen estämiseksi. Häkkirakenne ei suojaa pesiä täydellisesti karjan tallaukselta ja sen suojausteho vaihtelee lajeittain (Guldemond ym. 1993). Suojat voivat myös lisätä pesän hylkäämisriskiä tai munien ja hautovien emojen riskiä päätyä pedon saaliiksi (Isaksson ym. 2007). Saksassa on kokeiltu myös sähköpaimenta kahlaajien yksittäisten pesien suojaamiseen karjalta (Kipp & Kipp 2004), mutta tämäkin tapa on hyvin työläs ja soveltunee vain kriittisesti suojelua tarvitseviin tapauksiin.
Laidunpaine
Laidunpaineella tarkoitetaan laidunkauden aikaista eläinmäärää tiettyä pinta-alaa kohden. Laidunpaineella vaikutetaan siihen, miten tarkkaan kasvillisuus tulee syödyksi. Karjaa tulee olla sen verran, että se pitää ruo’on ja muut heinät kurissa, muttei aiheuta liikalaidunnusta eikä kasvillisuuden voimakasta kulumista.
Liian alhaisesta laidunpaineesta ei ole hyötyä niittykasvillisuuden palauttamisessa. Varsinkin kunnostusvaiheessa laidunpaine saa olla korkeampi kuin suositellut laidunpaineet (taulukko x). Koska kasvillisuus ryöpsähtää niittoa seuraavana keväänä voimakkaaseen kasvuun (varsinkin jos alue on myös kulotettu), täytyy laidunpaineen olla alussa riittävän voimakas.
Rantaniityt ovat erityisen herkkiä ylilaidunnukselle, mutta Suomessa ylilaidunnusta ei ole juuri havaittu. Liian voimakas laidunnus estää kasvillisuuden uudistumisen ja voi aiheuttaa huomattavia tappioita myös maassa pesiville linnuille (tallaus ja ns. ekologinen loukku). Rantaniityillä pesivien lintujen kannalta liian kova laidunpaine voi johtaa ns. ekologiseen loukkuun (Battin 2004), jossa näennäisesti erinomainen pesimäympäristö johtaakin pesintöjen epäonnistumiseen.
Sopiva eläinmäärä ja -koostumus riippuu kohteesta. Rantaniityille suunnitellut laidunalueet voivat sisältää useita eri maaperä- ja kasvillisuustyyppejä, mikä vaikeuttaa sopivan laidunpaineen arviointia. Kun sopivaa laidunpainetta lasketaan, tulee eri kasvillisuustyypit huomioida. Kasvillisuuskartta auttaa kokonaisuuden hahmottamisessa. Sopiva laidunpaine lasketaan laitumen kantokyvyn ja eläinten ravinnontarpeen mukaan. Laidunkauden pituudella, eläinlajilla ja -tyypillä on myös merkitystä, kun suunnitellaan laiduntajamääriä.
Sopivan laidunpaineen arvioinnissa voidaan käyttää apuna suosituksia, mutta se pitää aina arvioida tapauskohtaisesti. Luonnonhoidon kannalta riittävä eläinmäärä on välttämätön. Taulukossa 4 (Mikkola-Roos 1995) on esitetty suosituksia eläinten määristä erityyppisillä laitumilla. Taulukossa on esitetty MoMa-sopimusehdoissa suositellut eläinten määrät rantaniityillä, kun laidunkausi on noin 120 päivää. Esitetyt luvut ovat suuntaa antavia.
MoMa-sopimusehdoissa (2020) suositellut laidunpaineet rantaniityillä, kun laidunkausi on noin 120 päivää (eläimiä/ha).
| Hieho < 1-vuotias |
1,5 - 3,0 |
| Hieho > 1-vuotias |
1,0 - 1,8 |
| Lihanauta < 1-vuotias |
0,7 - 1,4 |
| Emolehmä ja vasikka |
0,5 - 1,0 |
| Uuhi ja 2,5 karitsaa |
2,0 - 4,0 |
| Hevonen |
0,8 - 1,6 |
Lohkotus ja laidunkierto
Laidunpainetta eri osissa laidunta voidaan säädellä jakamalla laitumet lohkoihin ja laidunkierrolla eli siirtämällä eläimiä lohkolta toiselle laidunkauden kuluessa. Lohkomisen tarve/kannattavuus riippuu mm. alueella pesivästä lajistosta. Esimerkiksi lintujen pesinnän kannalta tärkeillä lohkoilla laidunnuksen aloitusta voidaan siirtää myöhemmäksi. Pienialaisillakin laitumilla (<10 ha) saattaa pesiä tallaustuhoille alttiita lajeja (esim. myöhään pesivät kahlaajat ja tiirat), joiden pesimäalue on perusteltua lohkoa erilleen muusta laitumesta ja siirtää laidunnuksen aloitus myöhäisemmäksi. Laitumen lohkominen ja laidunnusjärjestyksen pitäminen samana vuosien välillä tukisi linnustoa ja vähentäisi tallaustuhoja luultavasti kaikilla laitumilla.
Alkukesällä, jolloin kasvillisuuden kasvu on nopeampaa, laidunlohkon kasvillisuus voi palautua laidunnusta edeltäviin mittoihin jo muutamassa viikossa. Loppukesällä ja kosteusoloista riippuen kasvillisuuden palautuminen voi kestää useamman viikon. Sopivaksi arvioidusta laidunpaineesta huolimatta maasto voi paikoin kulua voimakkaastikin (esim. karjan suosimilla kuivilla kohoumilla) tai jäädä alilaidunnetuksi. Eläinten kulkureitit ja juomapaikat ympäristöineen tallaantuvat usein lähes kasvittomiksi.
Rantaniityillä jokaisen aitauksen tulisi tarjota eläimille myös kuivaa maata. Kun eläinten halutaan syövän esimerkiksi järviruokoa ja kaislaa, laidunaitojen tulisi ulottua veteen asti. Osa laidunalueesta voidaan erottaa eläinten laidunnettavaksi ja osa voidaan niittää. Kun eläimet ovat laiduntaneet varsinaisen alueensa loppuun, ne voidaan siirtää niitetylle laitumen osalle.
Laitumen aitaaminen
Aitatyyppi valitaan laiduneläimen ja petoriskin mukaan. Nautojen aitana on yleensä usean langan sähköpaimenaita ja lampailla käytetään yleensä lammasverkkoaitaa. Piikkilankaa ei saa käyttää lammas- ja hevosaitauksissa.
Aitauksia joudutaan korjaamaan vuosittain jäiden liikkeen, myrskyjen ja hirvien jäljiltä. Kunnollisen aidan rakentaminen tulee kokonaisuudessaan halvemmaksi kuin aidan rakentaminen huonolaatuisista, halvoista materiaaleista, joita joudutaan jatkuvasti korjailemaan ja uusimaan. Hirvien aiheuttamia vahinkoja ehkäistään käyttämällä puuaitaa. Rantavoimille alttiilla laitumen osilla on järkevintä käyttää helposti purettavaa aitamateriaalia. Talveksi aidat on purettava vesialueelta ainakin jäärajaan saakka, jotteivät jäät vie niitä mukanaan. Eläinten karkaaminen vesialueen kautta estetään pitkälle veteen ulottuvien johteiden avulla tai aitaamalla koko vesiraja. Aidan rakentamisvaiheessa kannattaa valita tarpeeksi korkeat tolpat siltä varalta, että petosuojausta täytyy myöhemmin parantaa (esim. sähkölanka saadaan asennettua tarpeeksi korkealle).
Puuaitausten rakentamista on kuvattu perusteellisesti opinnäytetyössä Kestävät puuaitaukset eläimille (Penttilä 2013).
Laidunpankin esimerkkejä aitauskustannuksista voidaan käyttää hoidon kustannusten arvioinnissa.
Saksalainen laskuri aitaamisen kustannusten arvioimiseen (ei tarkka Suomen olosuhteissa, mutta auttanee kustannusluokan ja tarvittavien materiaalien määrän arvioinnissa):
Laidunnuksen kustannukset
Laidunnukseen liittyvät kustannukset vaihtelevat runsaasti kohteen ja laiduneläimen mukaan. Kustannukset muodostuvat aitaamisesta, vuosittaisista aitojen korjauskuluista, eläinten valvonnasta ja kuljetuksesta, juomaveden järjestämisestä, mahdollisista lisävakuutuksista, sekä tarvittaessa suojakatoksen rakentamisesta.
Aitauskustannukset riippuvat käytettävästä aitatyypistä. Sähköpaimenaita on edullisempi vaihtoehto verrattuna lammasverkkoon tai riukuaitaan. Aitamateriaalien lisäksi aitauskustannukseen lasketaan myös työkustannukset. Lohkottaminen lisää aitauskustannuksia.
Laidunpankin esimerkkejä voidaan käyttää hoidon kustannusten arvioinnissa.
Lisätietoja
- Tutkija Aija Lehikoinen, Suomen ympäristökeskus, etunimi.sukunimi@syke.fi