Niiton ja laidunnuksen vaikutukset kasvillisuuteen ja linnustoon

Kuvassa hoidettua rantaniittyä ja mereen laskevan ojan suu. Taustalla merta ja sininen taivas, horisontissa pilviä.
Liminganlahden hoitettua rantaniittyä. Ojan vasemmalla puolella laidunaluetta ja oikealla niittämällä hoidettua. © Kuva: Heli Suurkuukka / Metsähallitus

Sekä niitto että laidunnus ovat toimivia hoitomuotoja luonnon monimuotoisuuden lisäämiseksi. Paras hoitotulos saavutetaan, kun hoitomuotoja käytetään yhdessä (Hägg ym. 2006). Niityn hoitohistoria vaikuttaa siihen, millainen vaste niityllä on kunnostukseen (eli miten tehokkaasti niitylle saadaan palautettua kohdelajeja): aiemmin laidunnuksessa olleella kunnostuskohteella laidunnus tuottaa parhaan hoitotuloksen ja vastaavasti entisellä niittoniityllä niitto on laidunnusta parempi hoitomuoto (Tälle ym. 2016). Tällen ym. (2016) tutkimuskatsauksen mukaan laidunnuksella on yleisesti ottaen hieman voimakkaampi positiivinen vaikutus biodiversiteettiin kuin niitolla rantaniityn kunnostuksessa, mutta ero on vähäinen. Joissakin tutkimuksissa niitto tuotti paremman vasteen.

Niiton ja laidunnuksen suurin ero kasvillisuusvaikutusten osalta on se, että niitto kohdistuu kaikkeen tietyn korkuiseen kasvillisuuteen, kun taas eläimet syövät kasveja valikoivasti. Niitossa maanpinnan tallautuminen on myös vähäisempää kuin laidunnuksessa, minkä vuoksi laitumien kasvillisuudessa on enemmän vaihtelua kuin niitetyillä alueilla. Karjan lanta lisää hyönteisten monimuotoisuutta ja lintujen ruokailumahdollisuuksia. Laidunnuksen vaikutus kasvillisuuteen riippuu käytettävästä eläinlajista ja -rodusta, eläinten iästä, lukumäärästä sekä laidunnuksen kestosta ja ajoituksesta. Niitossa vastaavat muuttuvat tekijät ovat niiton ajoitus, intensiteetti, frekvenssi ja niittokorkeus.

Kasvillisuus

Pykälän (2001) mukaan niitto ja laidunnus yleensä lisäävät niityn kasvilajien määrää. Lumolaidun-hankkeessa tehtyjen mittausten perusteella laidunnetun tai niitetyn niityn kasvilajimäärä on sitä suurempi, mitä pidempään alue on ollut hoidon piirissä (Hägg ym. 2006). Virossa tehdyn tutkimuksen mukaan voi kestää yli 15 vuotta, ennen kuin kunnostetun niityn kasvillisuus muuttuu jatkuvassa hoidossa olleen niityn kasvillisuuden kaltaiseksi (Kose ym. 2021).

Niiton pitkäaikainen vaikutus riippuu paljon siitä, missä vaiheessa kasvua kasvillisuus leikataan (Oomes & Mooi 1981). Jos niitto tehdään aikaisin, osalla kasveista uusiutumiskyky voi heikentyä ja kasvillisuus taantua. Mitä myöhäisemmin niitto tehdään, sitä korkeammaksi kasvillisuus ehtii kasvaa.

Karja syö mielellään nuorta ruokoa, ja laidunnuksen seurauksena maisema muuttuu avoimemmaksi ja kasvilajisto monipuolistuu. Laidunnuksen vaikutuksesta rantaniittyjen kasvillisuusvyöhykkeet rajautuvat erilleen selkeämmin. Niittymäisen kasvillisuuden ala laajenee rantavyöhykkeen yläosiin (geolitoraaliin), niitylle ilmestyy uusia lajeja, ja siellä alkaa ns. sekundäärisukkessio (Tyler 1969, Alexandersson ym. 1986).

Julkaisussa Hägg ym. 2006 on esitelty tarkemmin niiton ja laidunnuksen vaikutuksia merenrantaniittyjen kasvillisuuteen.

Linnut

Rantaniittyjen kahlaajien määrän vähenemisen on todettu johtuvan pääasiassa heikosta poikasselviytyvyydestä eikä niinkään heikentyneestä aikuisselviytyvyydestä (Roodbergen ym. 2008, Roodbergen ym. 2012), joten pesinnän turvaaminen on kahlaajien suojelussa olennaista. Suomessa rantaniityillä pesiviä kahlaajia ovat mm. töyhtöhyyppä, kuovi, punajalkaviklo, taivaanvuohi, suokukko, mustapyrstökuiri ja etelänsuosirri.

Lintujen pesäpaikkamieltymykset, ruokailualueet, ruokailutavat ja ravintokohteet vaihtelevat lajeittain, minkä vuoksi rantaniityn kasvillisuudessa on hyvä olla monimuotoisuutta kasvilajiston ja sen korkeuden suhteen. Esimerkiksi töyhtöhyyppä tekee pesänsä hyvin matalakasvuiselle niitylle (kasvillisuuden korkeus alle 10 cm) ja punajalkaviklo vaatii hieman korkeampaa kasvillisuutta (15-20 cm) (Milsom ym. 2000, Durant ym. 2008). Beinteman ym. (1991) mukaan töyhtöhyyppien poikaset ruokailevat erityisesti maan pinnalla ja karjan lantapaakuissa olevilla selkärangattomilla. Mustapyrstökuirin poikaset taas saalistavat liikkuvaisempia selkärangattomia korkeammalta kasvillisuuden seasta. Punajalkaviklon ja suokukon poikasten ruokailutavat ovat näiden välimaastosta.

Laiduntavien eläinten määrä (ns. laidunpaine) tulee mitoittaa tavoitteiden mukaiseksi ottaen huomioon laitumen kasvillisuus, kosteus- ja muut kasvuolosuhteet sekä eliölajisto. Lintujen kannalta merkittävillä kohteilla on tärkeää mitoittaa laidunpaine sellaiseksi, että laidunnuksella saadaan kunnostettua ja hoidettua avomaan lintulajeille soveliasta elinympäristöä. Myös karjan aiheuttama tallausriski pesille ja pienille poikasille tulee huomioida. Laidunpaineesta löytyy lisää tietoa kunnostus- ja hoitotoimenpiteet rantaniityllä -sivulta.

Laidunnuksen olennainen tekijä on sorkkien maanpintaa rikkova vaikutus, joka estää tiiviiden yhden lajin kasvustojen syntyä ja parantaa lintujen ruokailumahdollisuuksia. Laidunnuksen vaikutuksesta luhtien ja vedessä kasvavan ruovikon tai kortteikon väliin syntyy avovesivyö, joka on monien lintujen suosiossa. Erityisesti kahlaajat ja varpuslinnut käyttävät sitä ruokailualueena.

Vertailevia tutkimuksia laidunnettujen ja niitettyjen alueiden linnustosta ei ole tehty paljon. Lumolaidun-hankkeessa ei havaittu merkittäviä eroja kahlaajien laji- tai parimäärien osalta Perämeren rantalaitumien ja niittoalueiden välillä, mutta muiden lintulajien lajimäärät olivat keskimäärin korkeampia laidun- kuin niittoalueilla (Pessa ym. 2006). Myös Zmihorski ym. (2015) havaitsivat Etelä-Ruotsissa, että laidunnettujen niittyjen lintulajien monimuotoisuus (beta-diversiteetti) on korkeampi kuin niittoniittyjen. Muissa tutkimuksissa on saatu toisistaan eriäviä tuloksia (Alexandersson & Eriksson 1988, Gladh 1991).

Rehevöityminen

Sekä niitto että laidunnus poistavat oikein toteutettuna ravinteita rantaniityltä. Niitto poistaa ravinteita tehokkaammin kuin laidunnus (Marrs 1993), jos niitos kuljetetaan pois niittoalueelta. Karjan syömän kasvillisuuden sisältämistä ravinteista suurin osa palaa laitumelle jätösten mukana. Eläinten kasvuun kuitenkin sitoutuu ravinteita, jotka lopulta siirtyvät eläinten mukana pois niityltä. Myös laidunnus siis vähitellen vähentää niityn ravinteiden määrää, mikäli niittyä ei lannoiteta eikä eläimille tarjota lisäruokintaa (ympäristösopimuskohteilla lannoitusta ja lisäruokintaa ei sallita, poislukien kivennäiset).

Perinnebiotoopeilla suurin potentiaalinen fosforikuormituksen lähde on eläinten kivennäisruokinta, joka on sallittua myös ympäristötukikohteilla (Niemelä ym. 2008, Virkajärvi ym. 2006). Merenrantalaitumilla kivennäisten antamiselle ei kuitenkaan ole juuri tarvetta, koska karja saa tarvitsemiaan suoloja luontaisesti kasvillisuudesta ja merivedestä. Sisävesien rantaniityillä kivennäisruokinta on usein tarpeellista. Kivennäisten antopaikkaan tulee kiinnittää huomiota, jotta minimoidaan maaperään ja vesistöön päätyvä kuormitus.

Lisää tietoa rehevöitymisestä sekä typen ja fosforin kierrosta on esim. Niemelän (2012) julkaisussa ”Eläimet rantaan – Kyllä vai ei? Opas kestävään rantalaiduntamiseen”.

Lisätietoja

  • Tutkija Aija Lehikoinen, Suomen ympäristökeskus, etunimi.sukunimi@syke.fi
Julkaistu 6.6.2022 klo 10.45, päivitetty 27.9.2022 klo 8.09
Aihealue: