Lähteikköluontotyypit

Lähteikköluontotyyppejä luonnehtii jatkuva pohjaveden virtaus (lähteisyys). Vesi on kylmää, läpi vuoden tasalämpöistä ja jatkuvan virtauksen vuoksi hapekasta ja mineraalirikasta. Lähteiköllä tarkoitetaan yhtenäistä lähdevaikutteista aluetta, johon voi sisältyä avovetisiä lähteensilmäkkeitä, lähde­puroja ja -noroja sekä tihkupintoja, joilla ei ole avovesipintaa. Lähteikkö käsittää myös vallitsevasti lähdevaikutteiset reunavyöhykkeet kivennäismaan rajaan asti tai suolla tai lähdepurossa niin pitkälle kuin lähdevaiku­tus on vallitsevaa. Lähteikkö on siis varsin laaja termi, joka kattaa monenlaisia ja monenkokoisia esiintymiä yksittäisistä pienialaisista ja selvärajaisista silmäkkeistä jopa useiden hehtaarien kokoisiin lähteikkökomplekseihin.

Lähteiköt tarjoavat ravinteisuutensa ja erityisen pienilmastonsa ansiosta elinympäristön vaateliaalle ja osin myös harvinaiselle putkilokasvi-, sammal- ja selkärangatonlajistolle. Lähteiköt ovatkin tyypillisesti ympäristöään rehevämpiä ja monimuotoisempia elinympäristöjä.

Lähteikköjä on eniten siellä, missä maaston korkeuserot ovat suuret, ilmasto kosteaa (runsas sadanta, vähäinen haihdunta) ja maaperä lajittunutta ja hyvin vettä johtavaa. Vaihtelevien maastonmuotojen ja ilmaston suuremman kosteuden vuoksi lähteitä on eniten Pohjois-Suomessa, varsinkin tunturiseudulla ja vaaramaastossa. Etelämpänä lähteikköluontotyyppien esiintyminen painottuu etenkin harju- ja reunamoreenialueille (esim. Salpausselät). Ihmistoiminnan seurauksena suuri osa etenkin Etelä- ja Keski-Suomen lähteiköistä on tuhoutunut, mutta tuhoutuneiden esiintymien määrää ei tunneta.

Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa lähteikköluontotyypit on luokiteltu ravinteisuuden mukaan kahteen luontotyyppiin, lähteiköihin ja huurresammallähteiköihin, mukaillen EU:n luontodirektiivin luontotyyppien luokittelua.

Esimerkkinä huurresammallähteiköt

Rehevä metsän keskellä oleva lähteikkö, josta lähtee virtaamaan pieni puro.
Kylmälähde, Lohja. © Kuva: Jari Ilmmonen.

Luonnehdinta: Ravinteisimmista (eutrofisista) lähteiköistä on erotettu erikseen huurresammallähteiköt. Niillä esiintyy kaikkein vaateliaimpia karbonaattia suosivia sammalia – huurresammalia (pohjan-, sirppi-, iso-, sirohuurresammal) ja/tai kalkkilähdesammalta.

Huurresammallähteiköt esiintyvät usein pienialaisina tihkupintoina, joiden pohjakasvillisuutta hallitsee lähteisyyttä ja lettoisuutta ilmentävä sammallajisto. Myös runsaasti pohjavettä purkavia ja rakenteeltaan monipuolisia lähteikkökomplekseja esiintyy. Pohjaeläimistö ei pääsääntöisesti eroa merkittävästi karummista lähteikkötyypeistä.

Manner-Euroopassa luontotyypille on luonteenomaista kalkin saostuminen, mutta Suomessa se on erittäin harvinaista.

Huurresammallähteikköjen esiintyminen painottuu alueille, joilla on runsaasti kalkkivaikutteista kallio- ja maaperää, kuten Pohjois-Karjalaan ja Kainuuseen, Lapin Kolmioon sekä Kuusamosta Metsä-Lapin länsiosiin sijoittuvalle vyöhykkeelle. Myös Kilpisjärvellä on keskittymä. Muuten sekä pohjoisimmat että eteläisimmät esiintymät ovat yksittäisiä. Erityisesti Etelä-Suomessa esiintymistä suuri osa on hävinnyt.

Julkaistu 27.1.2020 klo 15.58, päivitetty 4.2.2020 klo 12.53