1700-luvun reformit

Ruotsin valtakunnassa 1700-luvun vapaudenajan liberaalit ja fysiokraattiset aatevirtaukset saivat kannatusta aiemman tiukan merkantilistisen talousajattelun sijaan. Vuonna 1740 annettu valtakunnallinen suoasetus oli ensimmäinen merkittävä toimenpide, jolla pyrittiin edistämään uuden peltomaan raivaamista. Samaan henkeen liittyivät myös suunnitelmat mittavan maareformin toteuttamiseksi. Ruotsin maanmittauksen johtajan Jakob Faggotin ideana oli, että pieniksi tiluksiksi pirstaloituneita maa-alueita oli järjestettävä uudelleen isoihin lohkoihin. Siitä syntyi myös termi isojako.

Isonjaon toimeenpano oli osa 1750-luvulla käynnissä ollutta Suomen taloudellista kehittämistyötä, josta maareformin ajatukset laajenivat lopulta koko valtakunnan kysymykseksi. Yksinkertaisena ideana oli, että yksityisinä tai yhteismaina olleet käyttämättömät liikamaat tuli saattaa valtakuntaa hyödyttävään käyttöön ja asutetuiksi – siis useimmiten kylien takalistot, suot ja metsäseudut. Ympäristö tuli saada tehokkaaseen käyttöön, raivausintoa kohotettava ja väkilukua nostettava.

Suomen laajat salomaat olivat ensimmäisenä valtiovallalla mielessä 1750-luvun alussa uudisraivauksen voimistamiseksi. Yhtäältä syynä oli se, että Suomi nähtiin perin takapajuisena valtakunnan osana ja elinoloja oli siellä ryhdyttävä kohentamaan. Siksi erämaat oli avattava asutukselle. Niinpä suuren yksimielisyyden vallitessa valtiopäivillä hyväksyttiin vuonna 1757 isojakoasetus, jota täydennettiin vuonna 1762 Suomea koskeneella asetuksella. Jakotoimitukset ulottuivat 1700-luvun loppupuolella myös Pohjois-Pohjanmaalle. Erityisesti 1760-luvun valtiopäivillä vahvistui näkemys, että uudisasutus täytyi olla nimenomaan valtiovallan eli kruunun toimintaa.

Isossajaossa muodostuneet liikamaat jäivät suurelta osin valtion omistukseen, sillä talonpojat eivät halunneet ottaa korotettua veroa vastaan lisämaita, varsinkaan metsiä, joilla ei vielä 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella ollut juurikaan arvoa maapohjana. Asialla oli myöhempinä vuosisatoina suuri merkitys Pohjois-Suomen maankäytön ja siten myös ympäristöhistorian kannalta.

Vanhemman ajan ympäristöön vaikuttanut keskeinen osa-alue on ollut maatalous, jonka ohjaavana tekijänä on ollut 1800-luvun kuluessa vähitellen muotoutunut valtion ja läänin hallinto-organisaatio. Sen taustalla oli maatalouden opetus- ja valistustyö, joka oli Suomessa vielä 1800-luvun alkupuolella kokonaan vapaaehtoisten maanviljelys- ja talousseurojen harteilla. Valtiovalta oli kannustanut rahvasta raivaamiseen ja maatalouden edistämiseen, mutta keinot käytännön toteuttamiseen olivat vielä 1700-luvun Ruotsin valtakunnassa vähäiset.

Maatalouden edistämiseen ja valistustyöhön erikoistuneiden talousseurojen perustaminen käynnistyi 1700-luvun lopulla. Vuonna 1797 perustettiin Turussa Suomen talousseura talouden ja maanviljelyksen kehittämiseksi. Se alkoi julkaista erilaisia oppaita ja aloitti myös kiertävän neuvontatyön maaseudulla. Vuonna 1828 perustettiin alueellinen Oulun läänin talousseura, joka alkoi antaa apua ja neuvoja läänin talollisille.

Suomen ensimmäinen maatalousoppilaitos perustettiin vuonna 1837 Mustialaan ja sen toiminta alkoi vuonna 1840. Alueellisia kouluja perustettiin 1850-luvulta lähtien eri puolille Suomea. Järjestyksessä toinen sellainen perustettiin Muhoksen Koivikkoon vuonna 1859. Vasta ankarat katovuosien sarjat 1860-luvulle saakka johtivat laajemmin talonpoikaisväestön vastaanottamaan uusia viljely- ja karjanhoitotapoja.

Julkaistu 12.8.2019 klo 12.39, päivitetty 12.8.2019 klo 12.39
Aihealue: