Kuivatus- ja raivaustyön aatteelliset tavoitteet

Tilattoman väestön asemasta oli tullut akuutti yhteiskunnallinen ongelma 1800-luvun lopulla. Toisaalta pienviljelijät tarvitsivat toimeentulonsa tueksi työtilaisuuksia, joita erityisesti vesistöjen perkaukset tarjosivat yhdessä tietöiden kanssa. Samaan aikaan latvavesistöissä tehtyjen kuivatusten siirtyminen viljelymaaksi nähtiin edistävän tulvia, joista tuli jatkuvasti paheneva ongelma viljelysmaille. Ne eivät enää kestäneet tulvavesiä, jotka hävittivät kasvilaadut ja ehkäisivät väkilannoitteiden käyttöä.

Jokien koskivoimassa teollisuuspiirit ja valtiovalta näkivät mahdollisuudet kasvavan energiatarpeen tyydyttämiseen. Lisäksi puroja ja latvavesistöjä alettiin perata viljelyksen lisäksi myös metsänviljelys- ja lauttaustarkoituksiin. Metsämaiden mittavat ojitukset ymmärrettiin 1920-luvulla lisäävän myös vesien virtaamista ja siten tulvimista. Kaiken kaikkiaan jokien perkaukset nähtiin 1920- ja 1930-luvulla monella tapaa mitä hyödyllisimpänä toimintana.

Maatalouden hyöty

Ympäristöhistorian kannalta oli maatalouden edistämisestä saatu hyöty erittäin vahvasti mukana maanparannustöiden toteuttamisen ideologiassa, mikä käy ilmi myös maanviljelysinsinöörien tavoitteissa. Oulun piiri-insinööri Eronen kiteytti oman ajan tarpeet ja tavoitteet:

"Arvattavasti nuo laajat luonnon niityt ja niitten säilyttäminen ja liika tarkkuus muuhun uhraukseen, voimakas maahengen puute, saattavat voimaperäisen maanviljelyksen painumisen kovin alas. Siihen ei auta kuin enempi intoa ja tarmokkaampaa toimintaa… Tämän minä olen tuonut esiin siksi, että osaltaan selviäisi tuo outo ilmiö, että asukas rikkaissa seuduissa, missä olisi tilaisuutta viljelysten laajenemiseen torpparien ja itsellisten viljelemisellä, harvoin sattuu valtioavun anomisia soitten kuivattamiseksi, kuin sitä vastoin useinkin synkkiin korpiin niitä haetaan."

Oulun piirin maanviljelysinsinööri korosti 1920-luvulla, kuinka viljelyslaina-avustusten myöntäminen olisi ollut tehokas keino maatalouden tason kohottamiseen. Hänen mielestään varsinkin syrjäseutujen pieneläjien viljelyspyrkimyksille olisivat sillä tavoin tulleet valtion puolelta voimakkaammin tuetuiksi ja siten myös laajoja seutuja olisi pystytty asuttamaan.

Maamiesseurat

Näkemykset heijastelevat laajemminkin aikakauden yhteiskunnallisia ja nimenomaan maaseudun aattellis-yhteiskunnallisia tavoitteita, jotka kulkivat rinnan koululaitoksen kehittymisen, lukuinnostuksen, sanomalehdistön yleistymisen ja järjestäytymisen kanssa. Maaseudulle syntyi raittiusjärjestöjä, osuustoimintaa, nuorisojärjestöjä, työväenyhdistyksiä ja maamiesseuroja. Viimeksi mainittuja oli perustettu 1890-luvulta lähtien eri puolille Pohjois-Suomea, joskin vielä 1900-luvun alkuvuosina vain harvat maanviljelijät olivat liittyneet niihin. Vuonna 1907 Oulun läänissä oli kaikkiaan 94 maamiesseuraa, mutta sen jälkeen innostus kasvoi nopeasti. Vuonna 1929 seuroja oli 282 ja kymmenen vuotta myöhemmin jo 405. Läänin sisällä oli kuitenkin eroja, sillä eniten seuroja oli läänin eteläosassa.

Maamiesseura oli yksi keskeinen paikallinen voima, joka innosti maataloudesta elantonsa saaneita kuivatus- ja raivaustyöhön ja yleensä maataloudellisten tietojen ja taitojen kohottamiseen. Seurojen tehtävänä oli ammatillisen tiedon levittäminen maaseudun väestön keskuuteen palkattujen neuvojien ja lehtien avulla. Toisaalta seurojen perustaminen oli eräs seuraus vilkkaasta maataloustoiminnasta.

Maanviljelysinsinöörit olivat toivoneet juuri esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaalla paikallisten seurojen vahvempaa kannustusta viljelysmaiden parantamiseksi. Kun isännillä ei ollut kiinnostusta lähteä toteuttamaan vesistöjärjestelyjä, insinööri oli voimaton vaikka hän kuinka pystyi osoittamaan työn järkevyyden ja kannattavuuden. Paljon otollisemmat lähtökohdat olivat silloin, kun valtio tuli mukaan kustannuksiin ja viljelijöille oli syntynyt riittävän suuri lisätarve heinälle ja viljalle.

Alkiolaisuus ja maalaisliitto

Varsin varhaisessa vaiheessa maamiesseurojen toimintaan tuli mukaan myös poliittisia pyrkimyksiä. Varsin luonnollinen yhdysside lujittui talonpoikaista maahenkeä korostaneiden maamiesseurojen ja 1900-luvun alkuvuosina vähitellen eri suunnissa muotoutuneen maalaisliiton välille. Itse asiassa puolueen välittöminä taustavoimina olivat maamiesseurojen aktiivit ja agrarismista tuli puolueen keskeinen poliittinen linja: ”onnellinen ihminen oli omaa maapalastaan viljelevä pientilallinen”, jonka aatteellisuus lepäsi maahengessä, vapaudessa ja suomalaisuudessa. Maalaisliitto sai jo ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 vahvan kannatuspohjan Pohjois-Pohjanmaan sisämaan kunnissa, jotka olivat pientilavaltaisia alueita.

Maalaisliitto sai aatteellista perustaansa Santeri Alkion (1862–1930) ajatuksista, joihin oli vaikuttanut vahvasti tolstoilaisuus. Se oli innoittanut myös suomalaista Arvid Järnefeltiä (1861–1932), jonka kirjallinen tuotanto oli myös Alkion aatemaailman muovaaja. Alkion perusnäkemys oli, että maatalousväestön asemaa oli parannettava. Tavoitteena tuli olla hyvän ihmisen kasvattaminen, kunnon kansalainen, jolla oli halua ja kykyä kohottaa elämäänsä aineellisesti ja henkisesti.

Alkio näki myös kristillisyyden myönteisenä, seikka, joka tuli erottamaan hänet sosialismin ateismista ja materialismista, jonka yhtenä taustaideologiana oli myös tolstoilaisuus. Alkiolla oli kuitenkin tolstoilaisittain voimakas valtionkirkon vastaisuus ja vaatimus uskonnonvapaudesta.

Tolstoilaisuus ja työväenliike

Tolstoilaisuuden yksi keskeinen yksilön elämänkatsomuksellinen tavoite oli elää sopusoinnussa luonnon kanssa niin kuin muidenkin ihmisten kanssa – rauhan ja harmonian löytäminen hyvään elämään. Se oli siis tavallaan kestävää kehitystä ja ympäristön ”viljelyä ja varjelua”, johon myös agraarihenkinen maalaisliitto nojautui.

Tolstoilaisuus vaikutti myös työväenliikkeen aatteellisuuteen, jossa myös tavoiteltiin hyvän ja tasapainoisen ihmisen kasvattamista; se tarkoitti luokkayhteiskunnan murtamista ja köyhälistön aseman parantamista. Vähäosaisten luokkaan katsottiin kuuluvan myös maaseudun pienviljelijät ja tilaton väki, joten maaseudulla kilvoittelivat sekä maalaisliitto että sosialistit ja sosiaalidemokraatit poliittisesta vallasta. Pääasiassa vasemmistolainen ideologia suuntautui kuitenkin teollisuuspaikkakunnille ja palkkatyöväen keskuuteen.

Edistyksen yhteiskunta

Kuinka paljon yksilömoraali ja sopusoinnussa elämisen tavoitteet löysivät kaikupohjaa agraariväestössä ja ohjasivat heidän ratkaisujaan arkisessa maalaisympäristössä, on tietenkin mahdotonta sanoa. Ehkä elämänkatsomuksessa oli jo perinteenä siirtynyttä sisäänrakennettua ajattelua luonnon kanssa elämisen rinnakkaisuudesta. Ympäröivä luonto oli haaste, jossa ihmisen oli selviydyttävä. Yhtäältä oli kuitenkin kasvava tarve aineelliseen hyvään, jota tarvitsi lisääntyvä väkimäärä, ja toisaalta yhteiskunnan ylhäältä päin tuleva paine uudistuksiin.

Edistys nähtiin 1800-luvun lopulta lähtien pääasiassa kuitenkin teollistuvana yhteiskuntana, jossa yksilöiden aineellinen hyvinvointi ja taloudelliset intressit kulkivat rinnakkain. Se tarkoitti luonnonvarojen, vesivoiman, metsävarantojen ja liikenneinfrastruktuurin tehokkaampaa hyödyntämistä kaupungistuvan väestön tarpeisiin, mutta tarve oli myös yhä tehokkaammalle maataloudelle. Viljelysten pinta-alaa oli kasvatettava ja varsinkin karjatalouden tuotantosuuntaa tehostettava. Koneellistuminen ja lannoitteet olivat eräitä uuden aikakauden tunnusmerkkejä, jotka myös ohjasivat osaltaan maaseudun ympäristön käyttöä.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Alanen 1976
  • Aspfors 1997
  • Isohookana-Asunmaa 1980
  • Oulun maanviljelysinsinööripiirin vuosikertomukset ja toimitukset. Oulun vesipiirin arkisto. OMA.
  • Talonen 1982
Julkaistu 15.8.2019 klo 12.47, päivitetty 15.8.2019 klo 12.47
Aihealue: