Soiden kuivatukset ja peruskuivatushankkeet

Valtion johdolla

Peruskuivatusalue on muuttunut peltomaaksi Pyhännän Taivalkengässä 1970-luvulla.
Peruskuivatusalue on muuttunut peltomaaksi Pyhännän Taivalkengässä 1970-luvulla.

Pohjois-Suomessa tehtiin maaherran johdolla ja valtion varoilla runsaasti soiden kuivattamista hätäaputöinä, joista huomattavin oli Pelson suolla käynnistyneet työt.

Varsinaisesti valtion johdolla alettiin toteuttaa laajoja suonkuivatustöitä 1850-luvulta lähtien, mikä näkyikin erityisesti Pohjois-Suomessa. Käytäntö myös osoitti, että vain valtion tukemat suonkuivatushankkeet olivat tuloksellisia.

Pohjois-Pohjanmaan kuivatus- ja järvenlaskutyöt, vesistöjen perkaukset ja niittyjen kuivatukset siirtyivät 1900-luvun alkuvuosina käytännössä kokonaan Oulun maanviljelysinsinööripiirin hoitoon. Kunnista eniten töitä tehtiin Kuusamossa.

Käytännössä kaikki kuivatushankkeet toteutettiin valtion panostuksella. Pelkästään yksityisten toteuttamia kohteita ei Oulun maanviljelysinsinööripiirin alueella ollut kuin muutamia 1900-luvun alkupuolella.

Suonkuivatusten hyötyala 1910–1930-luvuilla

Oulun maanviljelysinsinööripiirin toiminta painottui 1900-luvun alkupuolella soiden kuivattamiseen. Esimerkiksi vuonna 1916 piiri teki töitä yhteensä 1 848 hehtaarin alalla, joista suurin osa eli 1 611 hehtaaria koski soiden kuivattamista niittymaaksi.

Vuonna 1925 saatu hyötyala oli 6 327 hehtaaria, josta yli puolet oli niitettävää suota, vuonna 1932 peräti 10 321 hehtaaria, mutta 1930-luvun kuluessa kuivatettu hyötyala pieneni vuosikymmenen puolivälissä noin 5 000 hehtaariin ja vuosikymmenen loppupuolella enää noin 1 500–3 000 hehtaarin tienoille.

Siirtyminen peruskuivatuksiin

Pohjois-Pohjanmaalla tehtiin kuivatushankkeita toisen maailmansodan jälkeen niin sanottuina peruskuivatustoimituksina. Niitä toteutettiin erityisen runsaasti vuosina 1950–1969, joskin 1960-luvulla määrä alkoi selvästi laskea.

Maankuivatus ryhmiteltiin peruskuivatuksiin ja paikalliskuivatuksiin, joista peruskuivatuksilla tarkoitettiin purojen ja valtaojien perkauksia ja paikalliskuivatuksilla sala-, sarka- ja metsäojituksia. Tavoitteena oli tarkoituksenmukaisuus, jossa varsinkin paikalliskuivatuksilla tähdättiin peltoviljelyn rationalisointiin ja kustannusten vähentämiseen. Keinoina olivat purojen, ojien ja veto-ojien perkaus tai putkitus, piiriojitus, sarkaojitus tai salaojitus.

Peruskuivatustoiminnassa oli 1950-luku vielä pääasiassa avo-ojituksin toteutettuja maatalousmaan kuivatuksia. Niitä toteutettiin 1960-luvulle saakka noin 1 000 kappaletta, joiden pinta-ala oli noin 190 000 hehtaaria. Niihin kaivettiin valtaojia lähes 6 100 kilometriä.

Kuivatustöitä oli selvitetty vuonna 1949 mietintönsä jättäneessä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan peruskuivatuskomiteassa, jonka työtä jatkoi niin sanottu Huikarin komitea. Sen mietintö valmistui vuonna 1959. Kuivatusten tavoitteeksi asetettiin nopeasti saatava tuottavuus, mutta ongelmana oli, että peltojen paikalliskuivatuksissa eivät käytännön työt edenneet yhtä ripeästi kuin peruskuivatuksissa.

Vielä vuonna 1964 valmistuneessa peruskuivatuskomitean mietinnössä tarkasteltiin perusteellisesti kuivatustarvetta ja peruskuivatusten toteutusohjelmaa. Komitean laskelmien mukaan Suomessa oli vuonna 1963 vedenvaivaamia alueita noin 922 000 hehtaaria, joista 770 000 hehtaaria olisi ollut myös kuivatusten tarpeessa. Pelloista oli salaojitettu noin 12 prosenttia. Erikseen tulivat vielä soiden kuivatustarpeet.

Kuivatustarve pelloille ja turvetuotantoon

Kuivatustarve kohdentui paitsi peltomaan lisätarpeeseen myös turvetuotantosoiden käyttöönottoon ja metsien peruskuivatukseen. Lyhyen kasvukauden vuoksi kuivatusten toteuttamiselle jouduttiin asettamaan suuret vaatimukset, jotta runsaat lumien sulamisvedet ja korjuuajan sateisuus eivät olisi vaikeuttaneet korjuuaikoja. Peltomaiden osalta myös tiiviit savi- ja hiesumaat toivat oman lisänsä kuivatusten vaativuudelle.

Kuivatustarve oli Pohjois-Pohjanmaalla yhä 1980- ja 1990-luvulla merkittävä ja suurempi kuin esimerkiksi Etelä-Suomessa. Peruskuivatustarvetta kasvatti maatalouden tehostuminen salaojitustöineen. Vuonna 1980 laadittiin myös valtakunnallinen salaojitusohjelma SARA–2000, jossa arvioitiin ojitustarpeeksi 200 000 hehtaaria peltoalueita vuoteen 2000 mennessä.

Tavoitteista jäätiin kuitenkin selvästi jälkeen. Vuonna 1988 Oulun vesi- ja ympäristöpiirin alueella oli vireillä 170 peruskuivatushanketta, joiden kokonaispinta-ala oli noin 20 000 hehtaaria. Esimerkiksi Pyhäjokilaaksossa oli kuivatushankkeiden hyötyalue 1990-luvun alussa yhteensä 4 248 hehtaaria 57 hankkeen puitteissa. Merkittävimpiä olivat Parhalahden ja Yppärin kylien sekä Merijärven kunnan uusjakoihin liittyneet valtaojitukset.

Niukasti uusia kohteita

Maankuivatushankkeisiin osoitetun rahoituksen vähyys riudutti kuivatustoimintaa 1980- ja 1990-luvulla. Oulun vesipiirissä ei ollut toteutettu enää vuoden 1977 jälkeen metsämaiden peruskuivatuksia, ja kun rahoituslaki muuttui vuonna 1997, myös peltomaiden peruskuivatukset vähenivät huomattavasti aiemmasta. Suunnitelmia vanheni ja hakemuksia jäi odottamaan päätöksiä.

Pohjois-Pohjanmaalla oli käynnissä 1990-luvun alussa kaikkiaan 49 kuivatushanketta ja saman verran hakemusasteella. Koko Suomessa oli tuolloin hakemusasteella 600 kuivatushanketta.

Kokonaan uusia ojitushankkeita ei Pohjois-Pohjanmaalla käynnistetty enää 1990-luvun jälkipuolelta lähtien, vaan vuotuiset noin kymmenkunta uutta hakemusta koskivat toiskertaan kuivattujen ojien peruskuivatuksia. Uudet kohteet olivat pieniä kaava-alueilla toteutettuja uudisojituksia. Hankkeita ei myöskään toteutettu 1990-luvulla ja 2000-luvulla viljelijöiden omana työnä.

Ympäristöä kuormittavaa toimintaa

Metsämaat kuivatettiin osa-alue kerrallaan erillään peltoalueista, mikä johti vaikeasti ratkaistaviin ongelmiin. Lasku-uomat liettyivät ja metsämaiden alapuoliset pellot tulvivat. Kuivatukset saivat aikaan myös sulfidien hapettumista ja ajoittaista rikkihappokuormitusta vesistöihin.

Varsinkin peltojen salaojitukset tehokkaana kuivatusmuotona lisäsi vesistökuormitusta. Sittemmin näitäkin ongelmia pystyttiin vähentämään, mutta esimerkiksi vuonna 2006 happamuus- ja metallikuormituksen aiheuttama myrkyllisyys johti laajoihin kalakuolemiin. Pinnamuodot ja ilmasto-olosuhteet edistivät soistumista ja heikensivät vesitaloutta.

Kuivatuksilla vesiensuojelua

Kuormitusten rinnalla kuivatuksella oli merkitystä myös vesiensuojeluun. Märillä pelloilla saatiin vähenemään kuivatusten ansiosta koneiden aiheuttama maan tiivistyminen ja siitä seurannut vesien pintavirtaus ja eroosio. Siten myös ravinteiden, eritoten fosforin huuhtoutuminen vesistöön heikkeni. Kuivatustoiminta alettiinkin nähdä 1990-luvulla luonnonvarojen ja ympäristönhoidon työnä, jossa yhdistyivät sekä ympäristönsuojelu että hyötykäyttö.

Vesien laatuvaatimusten kasvaessa, pelloilta tulevien ravinnehuuhtoumien vähentäminen ja maankohoamisen tukkiessa rannikkoseudulla ojat myös peruskuivatuksen kehittämistoiminta pysyi ajankohtaisena. Ympäristöviranomaiset näkivät sen silti myös välttämättömänä edellytyksenä tuottavalle maa- ja metsätaloudelle sekä olennaisena osana asutun ympäristön infrastruktuuria.

Lähteet ja kirjallisuus

  • Komiteanmietintö 1964: A10
  • Luettelo Oulun lääninkanslian vesioikeusasioista 1903–1962. OMA
  • Merilä 1995
  • Oulun maanviljelysinsinööripiirin vuosikertomukset ja toimitukset. Oulun vesipiirin arkisto. OMA
  • Oulun piirin vuosikertomukset. TVH:n Oulun piirin arkisto. OMA
  • Oulun Wiikko-Sanomia
  • Peruskuivatushankkeet Oulun vesi- ja ympäristöpiirin alueella. PPYA
  • Turunen 1983
Julkaistu 30.9.2019 klo 12.17, päivitetty 7.10.2019 klo 10.14
Aihealue: