Järven hapetus

Järven rehevöityessä happea kuluttava hajotustoiminta lisääntyy ja sen seurauksena voimistuva happikato saattaa kiihdyttää fosforin sisäistä kuormitusta. Parantamalla happitilannetta pohjan tuntumassa voidaan estää happikatojen syntyminen ja hillitä fosforin liukenemista pohjasedimentistä veteen. Hapetustarpeen arviointi on osa järven pitkäaikaista ja suunnitelmallista kunnostusta, jos hapetonta aluetta on merkittävä osa järven pinta-alasta ja rehevyysongelman havaitaan liittyvän happikatoihin. 

Happikadon esiintyminen ei automaattisesti merkitse hapetustarvetta, koska fosforin vapautumista lisäävät myös leväkukintoihin liittyvä veden pH:n nousu sekä särkikalojen pohjan pöyhiminen. Hapettaminen ja ravintoketjukunnostus voivat tukea toisiaan, koska petokalat kestävät hapen puutetta särkikaloja huonommin.

Yleisempiä käytössä olevia hapetusmenetelmiä Suomessa ovat hapen vienti veteen ilman ja paineilmakuplituksen avulla ja hapellisen päällysveden johtaminen happiköyhään alusveteen. 

Happikadon uhatessa joudutaan joskus tekemään niin sanottuja hätäilmastuksia. Järven happipitoisuus voi alentua erityisesti kevättalvella niin vähäiseksi, että aiheutuu kalakuolemia. Täydellinen happikato saattaa uhata etenkin pieniä, reheviä ja matalia järviä. Happitilanteen huonontuessa äkillisesti voidaan hapetuksella lieventää tilannetta siten, että osa kalakannasta selviää talven yli. Mikäli petokalakannat kuitenkin ovat heikot tai ne ovat jo ehtineet romahtaa, suosii alusveden hapetus vain veden laatua heikentäviä särkikalakantoja.

Julkaistu 24.6.2013 klo 15.23, päivitetty 1.7.2019 klo 15.57